default_mobilelogo



Päättynyt ennätyksiä hipova hellekesä koetteli monen hermoja. Kaikkien hermot eivät sitä kestäneet, mm. Aalto-yliopistosta palkkaa nauttivalta Pekka Mattilalta nähtiin omituinen purkaus Kauppalehdessä 26.07.2018 Hän esitti kirjoituksensa alla suuren joukon titteleitään, mutta palkanmaksajansa nimeä ei sentään kehdannut mainita. Sen ranking kun mataa muutenkin pitkälti toisella sadalla.

Eräs hänen titteleistään on ”käytäntöön suuntautunut professori”, mutta kirjoitus osoitti, että yrittämisen käytännön arkeen hän ei ole lainkaan suuntautunut tai tutustunut.

On tietysti hyvä, että käytäntöön suuntautuvat professoritkin osallistuvat keskusteluun, eivätkä äänessä ole pelkät teoriaherrat, mutta olisi kohtuullista, että puheenvuorot pysyisivät jollakin tavoin asiallisissa puitteissa. Mattilan hyökkäys yrittäjien kimppuun heidän järjestönsä kautta ei sellaisiin raameihin mahdu.

Syytökset röyhkeydestä ovat nimenomaan tässä yhteydessä kohtuuttomia. Eikä käytäntöön suuntautuvalla professorilla ole minkäänlaista tietoa oikeuskäytännöstä ja juridiikasta, johon se perustuu. Mutta sehän ei Suomessa suinkaan estä ketään laukomasta totuuksia ex catedra. Kaikilla teoriaherroilla on tukenaan ”Schumacherin sääntö”: ”Nykyisessä yhteiskunnassa puhujan arvovalta on suoraan verrannollinen välimatkaan, joka hänellä on tuotantoon".

Kesän yllätyksiin kuului myös se, että Kauppalehti levitti tällaisen asiattoman päästön julkisuuteen yli sivun otsikolla ja kuvan kera. Eikä se julkaissut kommenttia, joka oli paljon maltillisempi kuin Mattilan purkaus olisi antanut aihetta (liite 1).

Oikeastaan se ei ollut yllätys, sillä olen seurannut Kauppalehteä vuodesta 1962, eikä se ole koskaan ollut yhtä ay-henkinen kuin nykyisen päätoimittajansa aikana. Tuolloin pyysin Päivän peilin toimittajana Raimo Ilaskiveä studioon kommentoimaan muistamani mukaan devalvaatioon liittyvää asiaa – sehän oli tuolloin jatkuvasti ajankohtainen aihe. Hän lupasi auliisti tulla, mutta soitti hetken kuluttua, ettei voikaan tulla.

Seuraavaksi pyysin Kauppalehden päätoimittajaa Pentti Poukkaa. Hänkin lupasi tulla, mutta sama kuvio toistui.

Ei Kauppalehden päätoimittaja silloin muutenkaan hypännyt tyhjänpäiväisissä tv-raadeissa tai päätoimittajien yhdistyksessä, vaan keskittyi lehden tekemiseen. Nytkin olisi ollut aihetta paneutua tarkemmin mm. kiky-farssin vaiheisiin, että ei olisi samaan tapaan kuin koko media seurannut Juha Sipilää kuin rotat Hamelnin pillipiiparia jokeen ja johtanut samalla yrittäjiä harhaan (www.kaukoparkkinen.com 29.08.2018: Ylen uusi timitusjohtaja Merja Ylä-Anttila Päivän kasvo -ohjelmassa 18.07.2018).

Lehdellä olisi ollut ilman muuta velvollisuus kertoa, että siinä mentiin SAK:n käsikirjoituksen mukaan, koska se oli saanut siitä tiedon. Näin se olisi varjellut yrittäjiä ja yrityksiä tältä huijaukselta, jolla torpattiin mm. paikallinen sopiminen ja turvattiin yleissitovuuden pysyminen, kuten Lauri Ihalainen Ylen Politiikkaradiossa kertoi tammikuussa 2017.

Kun päätoimittajat puheenjohtajansa Arno Ahosniemen johdolla itkevät koko sivun ilmoituksissa, miten sananvapaus on uhattuna, sitä sopisi myös käyttää, jotta mainostettu vallan vahtikoiran tehtävä tulisi täytettyä. Olisi tullut käyttää myös silloin, kun Sipilä Suomen Yrittäjien liittokokouksessa Joensuussa puhui pehmoisia mm. paikallisesta sopimisesta (www.kaukoparkkinen.com 27.10.2017: Sipilä puhui yrittäjille niin totta kuin osasi).

Ahosniemi aplodimittarina

Mutta mitä kirjoittikaan tekstistä päätellen paikalla ollut päätoimittaja kolumnissaan 27.10.2017? Hän kertoi, miten tuhatpäiselle yrittäjäjoukolle puhui ”rennon oloinen ja luonteva pääministeri”.

Luontevien tarinoiden kertominenhan on Sipilän varsinainen leipälaji, jolla hän ponnahti vallan huipulle suoraan tupailloista, joissa osanottajilla on yhtä ohut käsitys valtakunnan politiikasta kuin yrittäjilläkin.

Puheen sisällöstä Ahosniemellä ei ollut mitään sanottavaa, vaan hän vertaili Sipilän, Sauli Niinistön ja Tarja Halosen eri aikoina saamien aplodien määrää otsikolla ”Yrittäjien aplodit kannatuksen mittarina”. Kannattikohan matkustaa Joensuuhun saakka pelkästään aplodeja mittaamaan?

Ahosniemen nimityksellä ohitettiin pääkirjoitustoimittaja Ilkka Lampi, joka oli tehtävään pätevin. Hänet saatiin karkotettua, ja nyt pääkirjoittajatädit värkkäävät tarinoita, jotka ovat pahasti pihalla, kuten viimeksi 23.08.2018 Samoin paikallisen sopimisen osalta he olivat kuutamolla aivan yhtä pahasti kuin muukin media.

En ole havainnut, että käytäntöön suuntautunut professori Mattila olisi koskaan puuttunut ay-liikkeen harjoittamaan röyhkeyteen. Ehkä hän ei ole havainnut sellaista. Tuskin hän on tutustunut edes siihen röyhkeyteen, jolla Kalevi Sorsan hallitus ay-liikkeen tuella runnoi läpi ns. työsuhdeturvalain 1980-luvun alussa. Siihen on mahdollisuus vielä tutustua, jos onnistuu löytämään vaikkapa antikvariaatista kirjani Yrittäjä tulopolitiikan hukkaputkessa. Se olisi terveellistä monille muillekin asiasta suurella vakaumuksella puhuville.

Kauppalehti esitteli sen näyttävästi ja silloinen yrittäjäjärjestö lähetti kirjaa 600 kappaletta päättäville tahoille eri puolilla Suomea. Nyky-Kauppalehti tuskin edes mainitsisi sitä. Hyllyttihän se myös kirjoitukseni, joka kertoi, miten paha aukko yrittäjien perustuslain suojassa on (liite 2).

Työsuhdeturvalaki eli laki irtisanomismenettelystä oli ay-liikkeen ja poliittisten puolueitten valtava yrittäjävihamielisyyden demonstraatio, joka jäi pysyväksi monumentiksi, vaikka se olikin susi jo syntyessään ja pantiin uusiksi siirtämällä keskeiset säännökset työsopimuslakiin. Samalla maksimikorvaus nostettiin 20 kuukauden palkasta 24 kuukauden palkkaan. Se on giljotiinina jokaisen irtisanomisesta oikeuteen haastetun työnantajan päällä. On suurin piirtein onnessaan, putoaako se niskaan vai ei.

Hellekesä nosti pintaan sen uusintaesityksen

Ay-liike on pitänyt erityisen pahana sitä, että asettaessaan työntekijät eri yrityksissä erilaiseen asemaan hallituksen hanke rikkoisi yhdenvertaisuusperiaatetta. Tämä on helposti hoidettavissa sillä, että lievennetään lakia kaikkien yritysten osalta, se on joka tapauksessa ennen pitkää väistämättä edessä. Tämä hanke on vain Sipilän hallitukselle tyypillistä näpertelyä.

Molemmat episodit osoittavat, miten yrittäjäviha muhii syvällä suomalaisen valtaeliitin sielun syövereissa. Se hakee vain otollista impulssia putkahtaakseen pintaan. Irtisanomisoikeudenkäynti on usein tällainen tilaisuus.

J.K.

Lain säätämisen aikaan jotkut kutsuivat sitä laiskan suojelulaiksi. En pitänyt sitä asianmukaisena, mutta kokemus on osoittanut, että nimitys on perusteltu.

Yrittäjän päivän juhlassa 05.09.2018 Sipilä jatkoi löysiä puheitaan paikallisesta sopimisesta. Hän on kuin unissakävelijä, irti todellisuudesta. Ja media vähintäänkin puolihorteessa. Yrittäjät uskovat edelleen hänen puheisiinsa.

Liite 1

Lähetetty: maanantai 30. heinäkuuta 2018 14.21
Vastaanottaja: 'kl.mielipide@almamedia.fi' <mailto:kl.mielipide@almamedia.fi> kl.mielipide@almamedia.fi>
Aihe: Tarjous debattisivulle

Kauppalehti hyllytti

Mistä professorin aggressiivisuus yrittäjiä kohtaan kumpuaa?

Helteisen heinäkuun yllättävimpiin puheenvuoroihin kuului Pekka Mattilan kirjoitus Kauppalehden debattisivulla 26.07.2018 Hän esittelee itsensä kovin monella ”tittelillä”: valtiot.tri, Executive MBA Käytäntöön suuntautunut professori, toimitusjohtaja. On selvää, että noin monen arvokkaan tittelin takaa tulee painavaa tekstiä, mikä näkyy jo otsikosta: ”Edustaako Suomen Yrittäjät huomisen vai eilisen yrityksiä?

Itse kysymykseen vastaus on selvä. SY:n ja koko Suomen murheellisimpia ajankuvia on se, että yrittäjäjärjestön johdolta puuttuu totaalisesti näkemys siitä, miten Suomea ja yrityksiä olisi johdettava, että ne pystyisivät nostamaan maamme sille tasolle, mihin sillä kiistatta olisi edellytykset, kunhan sen vahvuudet saataisiin täyteen käyttöön.

Mutta Mattilan röyhkeänä pitämä Terhi Haapaniemen kirjoitus ei suinkaan edusta tässä suhteessa pahinta lajia, päinvastoin hän esittää joitakin ihan varteenotettavia näkökohtia. Mutta Mattila esittää lisäksi joukon esimerkkejä, joista hänen mielestään tämä röyhkeys ja ”keplottelu” yhteisillä varoilla näkyy.

Mutta kun Mattila lisää tähän syntilistaan myös järjestön esityksen, että irtisanomisperusteesta pitäisi poistaa painavuuden vaatimus, se kertoo, että hänen käytäntöön suuntautumisensa ei ole suuntautunut oikeuskäytäntöön, eikä työelämän juridiikkaan. Perusteen painavuus on lisätty lakiin työsopimuslain viimeisessä muutoksessa ikiomana suomalaisena innovaationa, jota ei ollut mukana Kansainvälisen työjärjestön ILOn suosituksissa ja sopimuksissa, pelkästään asiallinen peruste riitti. Ja kun painavuutta harkitsee oikeudessa tuomari, jonka kättä ohjaavat samanlaiset piilevät yrittäjävihamieliset asenteet kuin Mattilalla, on yrittäjä usein käytännössä lainsuojaton. Monasti siihen liittyy myös ideologista terästystä.

Jos Mattila todella tuntisi työelämää, hän olisi voinut listata SY:n syntikuormaan sen kaikkein raskaimman laiminlyönnin. Se ei ole esittänyt mitään siitä, miten se ottaisi työntekijöiden panoksen mukaan yrityksen johtamiseen ja kehittämiseen. SY markkinoi paikallista sopimista yksinomaan tessin normien alituksena.

Mattilan kirjoitus on edustava näyte talous- ja poliittisen eliittimme ajattelusta.

Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija


Lähetetty: tiistai 8. elokuuta 2017 18.57
Vastaanottaja: 'kl.mielipide@almamedia.fi' <mailto:kl.mielipide@almamedia.fi>
Aihe: Perustuslainsuojassa on yrittäjän mentävä aukko

Liite 2

Kauppalehti hyllytti

Perustuslainsuojassa on yrittäjän mentävä aukko

Sotejunan törmäily perustuslain kivimuuriin nosti pintaan perustuslain merkityksen muutenkin. Pohdittiin kysymystä siitä, onko perustuslaki suoja vai velvoite. Suojelukohteiden joukossa ei kuitenkaan mainittu elinkeinon harjoittamisen vapautta, joka luo yritystoiminnan juridisen pohjan ja johon viime kädessä hyvinvointimme rahoitus sekä hartaasti odotettu talouskasvumme ja työllisyys nojaavat.

Perustuslain 18 §:n mukaan ”jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla”. Loogisesti siihen tulisi kuulua oikeus päättää, toteuttaako hän toiminta-ajatuksensa yksinyrittäjänä vai työnantajana. Sopimusvapauden taas tulisi kattaa oikeus sopia työnteon ehdoista apulaisten kanssa.

Kuitenkin yrittäjä työnantajana astuu harmaalle alueelle, jossa perustuslaki ei tarjoa hänelle suojaa vaan pelkästään velvollisuuksia. Ennen muuta yleissitovuus pakottaa hänet noudattamaan vähimmäisehtoina järjestöjen sopimaa työehtosopimusta, vaikka hänen yrityksensä ei kuuluisikaan sopijajärjestöön, mikä puolestaan on vastoin perustuslaillista järjestäytymisvapautta.

Perustuslakivaliokunta ei vuonna 1969 katsonut tämän olevan ristiriidassa perustuslain kanssa sen vuoksi, että säännös ”kuuluu työväensuojelua koskevan lainsäädännön piiriin”, joten silloinen työsopimuslaki voitiin säätää yksinkertaisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lausunto koski kuitenkin varsinaisesti minimipalkkaa, joka oli tarkoitus sisällyttää työsopimuslakiin mutta korvattiin kesken eduskuntakäsittelyn yleissitovuudella, joka näin sai paljon alkuperäistä laajemman sovellusalueen. Nykyistä työsopimuslakia säädettäessä perustuslakivaliokunta sivuutti perustuslain suhteen yleissitoviin työehtosopimuksiin kevyesti aiempaa lausuntoaan peesaten.

Käytännössä työnantaja-yrittäjän kaikki velvoitteet on työväen suojelun nimissä jätetty tavallisella lailla kaiken demokraattisen kontrollin ulkopuolella olevien järjestöjen säädeltäväksi. Perustuslain edellä mainitun kohdan mukaan valtiovallan on huolehdittava kansalaisen työvoimasta, mutta miten se suojelee yrittäjä-kansalaisen työvoimaa järjestöjen mielivallalta, kun ne jatkuvasti kuormittavat häntä uusilla velvoitteilla, joita valtiovalta itsekin uutterasti tehtailee? Miten tämä käy yksiin kansalaisten yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa, joka sotessa nousi suureen rooliin?

Miten tämä on mahdollista oikeusvaltiossa? Missä ovat kokoomuksen Ben Zyskowiczin manaamat ”perustuslakifundamentalistit”? Yksikään heistä ei ole ilmaissut huolestumistaan tilanteen johdosta.

Kauko Parkkinen
työsuhdelakimies, tietokirjailija