default_mobilelogo

Tiedote 09.09.2018
Kauko Parkkinen



"Euroopan aasialaisimman valtion” itämainen media tunnistaa erehtymättä kansanvihollisen

Kun edesmennyt kauppatieteiden tohtori Heikki Urmas oli julkaissut kirjansa Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät, Karjalan Kuvalehden päätoimittaja Veikko Saksi teki meistä laajan yhteishaastattelun. Kun istuimme Kauppakorkeakoulun pöydän ääressä, ohi meni tarjottimen kanssa entinen presidenttiehdokas Arto Lahti, joka ihmetteli, että kolme kansanvihollista oli osunut yksiin. Häneltä se oli tietenkin vitsi, mutta karmeaa todellisuutta 2010-luvun Suomessa.

Kun Liisa Björklund päätyi väitöskirjassaan johtopäätökseen, että Suomi on Euroopan aasialaisin valtio, hänen pääargumenttinsa oli se, että täällä uudistukset toteutetaan aina suoraviivaisina kansallisina projekteina eli järjestelmäkeskeisesti siten, että kansalainen jää projektin jalkoihin (KP: Kanava 5/18). Eikä tuolloin vielä tiedetty sotesta mitään.

Vähintään samantasoisia argumentteja tarjoavat mediamme ja oikeuslaitoksemme sekä ylipäätään suhtautumisemme vallanpitäjiin. Vaikka ylpeilemme oikeuslaitoksellamme ja mediamme sijoittuu sananvapausmittauksissa kärkipäähän, se on vain osatotuus.

Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta tuomioita ihmisoikeusloukkauksista yhtä paljon kuin muut Pohjoismaat yhteensä. Ja käräjätuomari Jussi Nilssonin arvio Lakimiesuutisissa 2/02 perustuu vahvaan kokemukseen suoraan oikeuslaitoksen sisältä: ”Kansalaisille vallan väärinkäytöksiä vastaan annettava oikeussuoja muistuttaa perusteiltaan hyvin paljon vastaavaa oikeussuojaa Euroopan entisissä sosialistisissa maissa".

Melkoista argumenttia merkitsee myös se, että tästä ei syntynyt lakimiespiireissä tai muutenkaan minkäänlaista keskustelua. Juristimatrikkelista näkyy, että Nilssonilla on niin vankka kokemus, että hänen kirjoitustaan oli vaikea opponoida.

Mauno Koivisto median erityisessä ja erikoisessa suojelussa

Media tarjoaa lukuisia vahvoja näyttöjä Björklundin perusväitteen tueksi. Se on muodostanut hermeettisen palomuurin erityisesti Mauno Koiviston suojaksi. Sen sai kokea Heikki Urmaskin, joka osoitti vahvoin argumentein, miten tämä yhdessä Kalevi Sorsan kanssa kytki puolueensa Neuvostoliiton KGB:hen.

Samoin Urmas Keijo Liinamaan haastattelujen ja muistiinpanojen perusteella kertoi, ettei Koivisto ollut mikään talousmies, vaan poliittinen pyrkyri, joka mm. vastusti ensimmäistä Liinamaa-sopimusta, koska inflaatio olisi ollut SDP:lle edullisempi. Myöhemmin jotkut nimittivät häntä tulopolitiikan isäksi.

Jo Urmaksen väitöskirja esitti vahvaa kritiikkiä Koiviston politiikasta, joka vastasi siihen omassa kirjassaan arvostellen tätä siitä, että häntä ei kuultu. Urmas kertoi pyytäneensä Koivistolta haastattelua kaksi kertaa, mutta joutui lopettamaan pyynnöt, koska Koiviston sihteeri vaati häntä tiukasti lopettamaan pyytelyt.

Koivisto kertoi menevänsä Urmaksen väitöstilaisuuteen kertomaan, että Urmas valehtelee, mutta STK:sta Suomen Pankin johtajaksi siirtynyt Päiviö Hetemäki esti sen sanoen, että et mene sinne Suomen Pankkia häpäisemään.

Silloinen Ilta-Sanomien toimittaja Mika Koskinen kertoi Urmakselle aikoneensa esitellä hänen kirjansa lehdessään, mutta silloinen päätoimittaja Kaius Niemi torppasi sen hankkien näin kannuksia konsernin päälehden Helsingin Sanomien päätoimittajaksi.

Olen onnistunut hankkimaan melkoisen kokemusasiantuntemuksen alalta, myös Koivistoon liittyen. Kun kirjani Laillinen murha Suomen kaikkien aikojen härskeimmästä yrityskaadosta, ilmajokelaisen Visen konkurssista ilmestyi 1983, oli HS:n aluetoimittaja Eeva Palm paikalla julkistamistilaisuudessa ja tarkisteli vielä illalla yhdeksän aikoihin eräitä tietoja, mutta esittelyä ei koskaan ilmestynyt.

Eikä koskaan ilmestynyt sanaakaan kirjasta, eikä mistään muistakaan kirjoistani. Musta lista on aukoton, vaikka välillämme on jopa HS:n asianajajan laatima sopimus journalistin ohjeiden mukaisesta kohtelusta.

Koivisto oli Postipankin hallituksen puheenjohtajana ratkaiseva napin painaja.

STT:kään ei uskaltanut haastatella todistajaa

Kolmannen painoksen julkistamistilaisuuteen tuli kutsustani paikalle turkulainen insinööri Juhani Salminen, joka oli yhteyksissä Irakin suurlähetystöön rakennusprojektien vuoksi ja sai tällöin korkealta lähetystön virkamieheltä kuulla, että silloinen pääministeri Koivisto oli ollut kolme kertaa yhteydessä lähetystöön ja vaatinut sitä katkaisemaan rahaliikenteen Irakista Viselle ja saattamaan yrityksen konkurssiin.

Kutsu STT:lle meni suoraan sen päätoimittajalle Mikael Pentikäiselle, joka ei lähettänyt toimittajaa paikalle. Hänkin hankki kannuksia Hesarin päätoimittajaksi, vaikka Sanomalla ei silloin vielä ollutkaan osake-enemmistöä STT:stä.

Tosin ei mikään muukaan lehti lähettänyt toimittajaa, mutta Iltalehden Uolevi Mattila kirjoitti asiasta hyvän jutun, jonka luki puhelimessa, mutta päätoimittaja torppasi sen.

Niinpä media sitten Koiviston hautajaisten aikaan huokuikin säröttömän harmonista ylistysvirttä. Juhani Suomi tosin yritti tehdä pienen särön Suomen Kuvalehdelle tarjoamallaan kirjoituksella mutta sai pakit päätoimittaja Ville Pernaalta.

Mauno Koivisto ansaitsee muita suuremman huomion, sillä hän on mies, jonka suojaksi media on pystyttänyt ehkä Suomen vahvimman suojamuurin, sen jälkeen kun Urho Kekkosta on riepoteltu mennen tullen. Ja Helsingin Sanomat taas sen vuoksi, että muu media seuraa sitä kuin hai laivaa.

Kansalaisen oikeusturvayhdistyksen edesmennyt puheenjohtaja Erkki Vasama sanoi toistuvasti, että HS ja Suomen Kuvalehti voisivat halutessaan käynnistää Suomen oikeusilmaston kirkastumisen. Ei ole ollut halua tai harrastusta kummallakaan, HS on jopa vienyt kehitystä päinvastaiseen suuntaan.

Eräs surkuhupaisa näytelmä koettiin keväällä, kun suuri joukko suomalaisia päätoimittajia käytti sivukaupalla palstatilaa itkuun ja valitukseen siitä, miten Suomessa on sananvapaus uhattuna.

Nämä samat itkijä-päätoimittajat kokoontuvat milloin minkäkin sananvapauspäivän varjolla julistamaan pyhäkouluilme naamallaan, miten he rakastavat totuutta ja vain totuutta ja palavat halusta kertoa sen lukijoilleen ja kuulijoilleen. Heihin kuului myös Ville Pernaa.

Iltapäivälehden karskin toimittajan hermot eivät kestäneet

Vallan väärinkäytön suojelu kattaa jopa taloyhtiön hallituksen. Niinpä tuo palava totuudenrakkaus yhtäkkiä katosi, kun lähetin samalle itkijä-päätoimittajien katraalle esitteen kirjastani Painajainen paritalossa – surullinen tositarina virka- ja mielivallan epäpyhästä liitosta (pdf) ja kerroin, mistä saa arvostelukappaleita. Yksikään näistä urhoollisista ei ole toistaiseksi uskaltanut tilata sellaista.

HS:n rikostoimittaja Susanna Reinboth tosin sai kirjan pyytämättä ja yllätyksenä, mutta lienee piilottanut sen johonkin pimeään komeroon, ehkä päätoimittaja Kaius Niemen käskystä. On paljon mukavampaa ja turvallisempaa osallistua Jari Aarnion mäiskimistalkoisiin vaikkapa kirjalla. Reinboth on myös Lakimiesuutisten kolumnisti.

Iltalehteen siirtynyt Mika Koskinen sai ennakkoon kirjan ja kutsun yhtiökokoukseen, mutta hänen hermonsa pettivät niin pahanpäiväisesti, että pani yhteydet poikki.

Lähettäjä: Koskinen Mika <<mailto:mika.koskinen@iltalehti.fi>mika.koskinen@iltalehti.fi>
Lähetetty: torstai 31. toukokuuta 2018 20.44
Vastaanottaja: Kauko Parkkinen <<mailto:kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi>
Aihe: Re: Asunto-oy L:n hallitus uskoo pääsevänsä kuin koira veräjästä



Kauko, pyydän ystävällisesti, että poistat nimeni postituslistalta.

Yt

Mika

Tämä panee epäilemään, että todellinen syy myös Urmaksen kirjan esittelemättä jättämiseen oli se, että kantti ei kestänyt, mutta sitä ei oikein kehdannut sanoa sukulaismiehelle.

Lehden toimittajat kiertävät syyrioita ja muita maailman sotatantereita, mutta eivät uskalla tulla taloyhtiön yhtiökokoukseen!

Koska kysymys on vantaalaisesta murhenäytelmästä, tein Vantaan Sanomille erikoistarjouksen, että se sai viikon etumatkan kotikenttä- ja ensiyön oikeutena. Itkijä-päätoimittajiin kuulunut Mikko Heino lienee säikähtänyt niin pahoin, että näyttää painuneen kokonaan maan alle, koska häneen ei saa yhteyttä puhelimella, eikä sähköpostilla.

Olimme joutuneet vaimoni kanssa hallituksen puheenjohtajan toimeenpaneman uskomattoman suoranaisen ihmisvainon kohteeksi. Vantaan käräjäoikeus, poliisi ja syyttäjä katsoivat, että saimme ansiomme mukaan, kun emme alistuneet kiltisti mielivaltaan. Ei antanut mitään aihetta, kun ei ollut ruumiitakaan.

Samaan hintaan saimme vielä käräjäoikeuden ja Tuomariliiton puheenjohtajalta Kimmo Vanteelta ennen kokemattoman rähjäämisryöpyn, vaikka kokemusta on likimain sadasta alioikeudesta Kolarista Naantaliin. Vanne palkittiin hovioikeudenneuvoksen vakanssilla Turun hovioikeudessa.

Samaa mieltä tuntuu olevan media, ei murhaa ei rikosta, ei edes Visen kaltaista laillista murhaa. Vieläpä piskuisen ilmaisjakelulehden Tikkurila-lehden vastuuhenkilö Jukka Kuusanmäki ripitti ahdistelusta, kun kysyin, miksi lehti ei julkaissut sopimaamme kolumnia. Kieltäytyi jopa julkaisemasta ilmoitusta.

Totuus kikystä kieppaisee voitolle

Toivoa ”subhärmäläisen” henkisen ilmaston – mitä ilmaisua käytin ensimmäisessä kirjassani 1981 – murtumisesta antaa vain Nobel-kirjailijan lausahdus aikoinaan Mukkulassa: ”Vaietuinkin asia nousee esiin, mutta silloin kuin se itse tahtoo".

Jo Juhani Jukola tosin sanoi saman asian vähän toisin sanoin: ”Oikeus ja totuus kieppaisee itsellensä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä".

- Vahinko, ettei A. Kiven aikaan jaettu Nobel-palkintoja.

Niinpä kieppaisi voitolle myös totuus Kiky-sopimuksen todellisesta luonteesta ja presidentti Sauli Niinistön osuudesta siinä, median monen torjuntakonstin päästä. Sisällön osalta totuuden kyytipoika oli Lauri Ihalainen Politiikkaradiossa, Niinistön osalta taas Aamulehden kirjoittajakaksikko. Samalla kieppaisi esiin sekin, että Niinistöä sopimuksen sisältö ei kiinnostanut lainkaan. ”Sopikaa mitä tahansa, kunhan sovitte”.

Edellä kerrotut tosiasiat elävästä elämästä ovat näyttöä myös Terttu Grönforsin johtamista käsitelleen väitöskirjan johtopäätökselle, että Suomessa tapa suhtautua ihmiseen on peräisin 1600-luvulta. Tiedämme, että tuolloin henkilöt, jotka tiesivät muilta salattuja asioita eivätkä alistuneet mielivaltaiseen vallankäyttöön, poltettiin roviolla noitina.

Digitekniikka on mahdollistanut paljon kehittyneemmät ja siistimmät menetelmät. Jos eläisimme 1600-lukua, liekit jo epäilemättä nuoleskelisivat varpaitani.

Heikki Urmas kertoo kirjassaan, että kun hän ihmetteli toistuvasti, kuinka tällainen on mahdollista, SAK:n kilpailijaksi perustetun SAJ:n johtomiehiin kuuluneen Olavi Järvelän vakiovastaus oli: ”Muista, poika, että me ollaan Suomessa". Liisa Björklundin väitöskirjan ilmestymisen jälkeen hän olisi voinut lisätä: ”Euroopan aasialaisimmassa valtiossa".

J.K.

Ilta-Sanomissa on eilen 08.09.2018 julkaistu Pasi Jaakkosen aukeaman mittainen juttu, joka huokuu ymmärrystä, melkeinpä kaipuuta tupoteatteria kohtaan. Vahvaa lisänäyttöä edellä esitetyn puolesta. Reaalitason tietoa löytyy osoitteesta www.kauko-kustannus.fi/pdf/OSuVa - tupoteatterin juhlavuosi. Sivuilta saa myös kirjaa.