default_mobilelogo

Kauko Parkkinen



Elina Lepomäellä on tietenkin vapaus kirjoittaa ihan sellainen kirja kuin hän itse haluaa, mutta olisi kannattanut miettiä, edistääkö vapauden voittoa, mikä on kirjan nimenä, parhaalla tavalla sellainen kirja, jossa hirveä tietomäärä 700 sivullaan tainnuttaa lukijansa, ja asia jää sen alle. Vai olisiko pari kolme kirjaa ollut paremmin eduksi asialle.

Jo kirjan nimi kertoo, että tavoite on korkealla, mutta siihen uhkarohkeasti tarttuva joutuu pettymään jo, ennen kuin pääse edes lukemisen alkuun. Yksi kirjasta puuttuu ja sen mukana melkein kaikki. Ihmisellä ja kansalaisella ei siinä ole juuri minkäänlaista roolia talouden tekijänä ja muutoksen aikaansaajana. Ja kuitenkin he sen tekevät, yhteistoiminnassa.

Alkusanoissaan kirjoittaja ilmoittaa, että ”suurin osa päätöksenteon ongelmista johtuu koneistomme rakenteesta eikä siinä toimivista ihmisistä”. Tämä on nihilististä ajattelua, jonka seuraukset näkyvät mm. Suomen yrittäjien toiminnassa. Se haukkuu vain järjestelmää siitä, että paikallinen sopiminen ei ole mahdollista, eikä tee mitään sen neuvottelevan johtamistavan kehittämiseksi, joka jokaisella yrittäjällä on.

Lepomäki selittää johtopäätöstään sillä, että ihmisiä yhdistää politiikassakin oman edun tavoittelun lisäksi myös vilpitön pyrkimys edistää yleistä etua. Tämä vain näyttää varsin usein jäävät toiselle sijalle. Johdonmukainen seuraus tuosta kirjoittajan lähestymiskulmasta onkin juuri ihmisen jääminen paitsioon, mikä näkyy myös maratonin mittaisesta lähdeluettelosta, joka on varsin tiukasti teoriaherrojen hallitsema.

Lepomäki tuskin edes tuntee Saksan talousihmeen isiin kuuluneen Wilhelm Röpken kirjaa Ihmisten valtio, jossa tämä varoittaa luottamasta makrotalousmiehiin ja heidän hienonimisiin kirjoihinsa. Nämä kun ”ovat tottuneet ajattelemaan kokonaissuurein ja matemaattisten vertauskuvien kautta, mikä antaa taloudelle niin houkuttelevan tieteellisyyden hohteen ja houkuttelee suurpiirteisiin, näyttäviin toimenpiteisiin".

"Mutta se on teknokraattinen ja vallantahtoinen ajattelutapa, joka yhtälöiltä ja kokonaissuureilta ei näe todellisia yhteyksiä ja niiden perin epämatemaattisia hienouksia. Talous on pohjimmiltaan moninaisten hienosyisten syy-yhteyksien verkosto ja kaikkea muuta kuin niin täsmällisen näköisillä yhtälöillä halutaan osoittaa. Meidän ei ole pidettävä silmällä teorioita ja kirjoja vaan todellisuutta.”

Siitä todellisuudesta, jossa talous tehdään, ei kirjoja lähdeluettelossa näy, ei esimerkiksi Matti Alahuhdan kirjaa Johtajuus, joka on ehkä paras kirja, joka suomalaisesta johtajuudesta on kirjoitettu. Niinpä puheet mm. paikallisesta sopimuksesta jäävätkin ikään kuin ilmaan tai pilviin, vaikka hän nimeääkin sen hallitusohjelman ylivoimaisesti tärkeimmäksi uudistukseksi.

Mukana tuntuu olevan aimo annos wahlroosilaista hapatusta, hääriihän Björn Wahlroos myös Ajatuspaja Liberan kuvioissa. Onhan hänen oppinsa ydin siinä, että johtajan ainoa tehtävä on maksimoida osakkeenomistajien voitto, ja työntekijöistä huolehtiminen johtuu johtajan epäpätevyydestä. Hän löytääkin Arvopaperilehden listaamista suomalaisista, jotka omistavat yli 300 miljoonaa, vain kolme sellaista, jotka ”ovat tehneet rahansa itse”. Näistä Wahlroos on yksi.

Kuinkahan lienee? Olikohan tehnyt itse sen Mandatum-pesämunan, jonka SYP antoi hänelle kultaisena kädenpuristuksena, että pääsi miehestä eroon ja josta veronmaksajat maksoivat Suvi-Anne Siimeksen mukaan miljardin, että hänet saatiin Leoniapankin johtajaksi? Lepomäki näyttää olevan samaa mieltä kuin Aamulehden Matti Pitko, joka sanoi, että Wahlroos on Jumalasta seuraava, vain vähän yläpuolella. Melko lailla erilaista ajattelua kuin Liberan perustajiin kuuluneella Gustav von Hertzenillä. Wahlroosin oppi on pelkistettynä hänen kirjassaan Markkinat ja demokratia, jota ei näy lähdeluettelossa (OSuVa-euroExtra/www.kauko-kustannus.fi/pdf).

Ei luettelossa tietenkään ole myöskään omaa kirjaani Työsuhdejohtamisen avaimet, jonka Lepomäki kaikkien kansanedustajien tavoin pari vuota sitten sai. Tuskin hän oli sitä edes lukenut, kuten eivät muutkaan kollegansa, sillä Sari Essayah, oli ainoa, joka kiitti kirjasta. Nyt hän kertoo käyttävänsä ”merkittävän osan valveillaoloajasta pohtien työllisyyden parantamista”. Tuo kirja olisi säästänyt paljon työaikaa ja parantanut näin ajattelutyön tuottavuutta, mikä on kirjan keskeisiä huolenaiheita.

Kirjoittaja joutui jakamaan hallituksen kohtalon, joka sekin leijui kauan pilvissä, kunnes rojahti maahan, niin että askelmerkit menivät sekaisin ja prosessikaavio taisi lentää lepikkoon, kun SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly kesäkuussa 2015 otti ohjat käsiinsä, vaikka hallitus ei sitä huomannutkaan. (Lähetetty: tiistai 9. kesäkuuta 2015 20.19 Tupoteatterin ammattilaiset pyyhkivät pöytää Sipilän yhteiskuntasopimuksella/Yle aamu-tv 09.06.2015).

Pihalla oli kirjantekijäkin. Sivulla 37 hän kuvaa melkeinpä runollisesti, kuinka he elokuun lopulla 2015 Juhana Vartiaisen kanssa kävelivät kesäiseen Helsingin iltaan ja haaveilivat elokuun kuutamolla, miten ”nyt pistettäisiin asiat kuntoon”.

Kirjoittaja kuvaa hyvin, miten hallituskin haaveili kuutamolla, vaikka työmarkkinajärjestöt olivat kaataneet yhteiskuntasopimuksen toistamiseen. ”Hallituksen henki oli, että ei hätää, lähdetään sitten vapauttamaan työmarkkinoita lainsäädännön keinoin".

Vasta sivulla 365 kirjoittaja herää todellisuuteen: ”Hallituksen tavoite jämäköittää neuvottelujen päämäärää ja aikataulua kaikui kuuroille korville”, ja ”liitot pelasivat omaa peliään, jossa hallitus oli vain yksi pelinappula”.

Kirjan sekavaa esitystapaa osoittaa, että jo sivulla 359, oli kerrottu, miten kirjoittaja tammikuussa 2017 oli napannut Ylen Politikkaradiosta Lauri Ihalaisen tunnustuksen, miten SAK:lla oli kikyssä tavoitteena käytännössä koko hallituksen haaveet työelämäuudistuksesta, missä se oli onnistunut täydellisesti, mitä ei näytä ymmärtäneen kirjoittaja, eikä ainakaan hallitus.

Samalla tuli vahvistetuksi, miten presidentti Sauli Niinistö tuli kiky-inerventiollaan tukeneeksi SAK:ta tyrmäämään työelämäuudistuksen, kun uskoi auttavansa tasavallan hallitusta. Tästä kirjantekijä ansaitsee papukaijamerkin.

Nainen, joka tietää liikaa

Elina Lepomäki on selvästikin nainen, joka tietää liikaa, joten hän ei saa pakattua tietomääräänsä selvästi jäsennellyksi paketiksi. Hän kertoo kirjoittaneensa kirjan varsin lyhyessä ajassa, joten sopii epäillä, onko hän ehtinyt tutustua kovinkaan tarkoin valtavan lähdeluettelon mittaviin teoksiin. Kirja näyttää työstetyn pikemminkin tajunnanvirtamenetelmällä kuin tutkijaotteella.

Tämä näkyy varsin selvästi myös verotusosiossa, jossa on sinne tänne hajasijoitettuna ihan hyviäkin ajatuksia, mutta punainen lanka puuttuu. Yksin väliotsikoissa on totuuksia, joilla oiotaan varsin yleisiä harhaoppeja: ”Markkinoiden ei kuulu olla vakaat”, ”Demokratian ei kuulu olla nopea”, mikä olisi pitänyt kertoa Juha Sipilälle.

Kullanhuuhtojan kärsivällisyydellä tekstiä kahlaava lukija löytää myös sieltä arvokkaita hippuja: ”Meidän olisi opittava puhumaan ihmisistä arvokkaina yksilöinä sen sijaan, että annamme heille aina tilaisuuden tullen pienen roolin osan jotakin kollektiivia". ”Joskus järjestelmän kaikin mahdollisin keinoin ylläpidetty vakaus on suurempi ongelma kuin järjestelmän murtuminen.” ”Julkisen vallan on toimittava meidän puolestamme eikä toisin päin”, sanoipa Kennedy mitä tahansa".

Järkyttävä on tieto, että Puola saa vuosittain EU:lta rahaa 80 miljardia euroa!

Perustili putkahtaa esiin siellä täällä ja näyttää olevan ratkaisu moneen asiaan, mutta sekin hajoaa ja häipyy jäsentymättömänä johonkin tekstierämaahan. Vähän samoin käy EU-osiolle. Ilman sitäkin kirja olisi ollut tarpeeksi laaja.

Liberaali Lepomäki haluaa keskitettyä Eurooppaa!

Ristiriitaiselta tuntuu, että vaikka liberaalin viittaa kantava Lepomäki siteeraa tuntemattomaksi jäävää Nassim Talebia, jonka mukaan liikaa keskistetty hallinto ei anna tilaa evoluutiolle, hän kuitenkin uskoo liittovaltio-EU:hun. Frankfurter Allgemeine puolestaan muistutti muutama vuosi sitten ns. ordoliberalismin isiin kuuluvan Wilhelm Röpken jo 1950-luvun alussa antamasta varoituksesta, jonka mukaan Euroopan liian tiivis blokkiutuminen olisi petos Eurooppaa kohtaan, jonka rikkaus on juuri pienten valtioiden moninaisuudessa.

Kirja kertoo myös siitä, että Otavalla ei ole riittävästi ammattitaitoisia kustannustoimittajia. Tällaisenaan kirjaa ei olisi tullut kustantaa. Parempi olisi ollut kaksi tai kolme kirjaa, tai sitten teksti olisi pitänyt ainakin rakentaa kokonaan uusiksi.

Joitakin vuosia sitten Otavan kirjallinen johtaja Jarkko Vesikansa kertoi, että Otava ei kustanna lainkaan tämäntyyppisiä tietokirjoja. Niihin aikoihin Terra Cognita -kustantamon omistaja Kimmo Pietiäinen kertoi, että suuret kustantamot kustantavat vain ruokakirjoja, vaikka tuolloin Otavankin listoilla oli runsaasti myös puutarhakirjoja. Kannattaisiko todella keskittyä niihin, jos resurssit eivät muuhun riitä?

Kirjan ansioihin kuuluu se, että se osoittaa selvästi, miten pahasti hallituspuolueiden terävimmätkin kansanedustajat ovat kuutamolla, kun puolueen isot pojat hallituksessa ryhtyvät tositoimiin. Lieventävänä asiahaarana voitaneen pitää sitä, että samoin on pihan perällä koko hallituskin, presidenttiä myöten.

J.K.

Helsingin Sanomat kertoo tänään 26.09.2018, että Ajatuspaja Libera on jättänyt EU:n komissiolle kantelun, jossa se esittää, että suomalainen yleissitovuus on EU-oikeuden vastainen.

Liberalla on epäilemättä innokasta asian harrastusta, kuten sen hallituksen puheenjohtajan Elina Lepomäen kirjakin osoittaa, mutta käytännön arkielämän tuntemus ja taito eivät ole ihan samaa tasoa. Onkohan se harkinnut, mitä tapahtuu, jos tulee pakit, kantelua joko ei oteta käsittelyyn tai se hylätään? Silloin ay-väki tulee väittämään, että myös EU on vahvistanut yleissitovuutemme. Silloin se on entistä vankemmin betoniin valettu, kuten Jorma Reini sanoisi.