default_mobilelogo



Median ”kuutamolla” olo pohjusti kiky-farssin

Juha Sipilä nosti yhteiskuntasopimus-hankkeellaan jo kuopatuksi uskotun tupoteatterin vielä uuteen loistoonsa, toivottavasti viimeiseen. Suomen poliittisesta historiasta väitöskirjaa tekevä Jarmo Korhonen sanoi Iltalehdessä 16.05.2015, että ”vastaavaa pelleilyä ei Suomen poliittinen historia tunne”. Nimen muuttaminen kilpailukykysopimukseksi, kikyksi, ei lisännyt järkeä, vaan kierroksia pelleilyyn. Presidenttikin vedettiin mukaan.

Näytelmä polkaistiin käyntiin amatöörivoimin Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa 27.03.2015. Päätoimittaja-puoluetoveri Mikael Pentikäinen antoi näyttävän alkupotkun. Hanke kaatui jo ennen hallituksen muodostamista mutta nostettiin pystyyn hallitusohjelmassa, minkä jälkeen se siirtyi tupoteatterin vankan ammattilaisen, SAK:n puheenjohtajan Lauri Lylyn käsiohjaukseen.

Lyly kertoi 09.06.2015 Ylen aamu-tv:ssä, että hallituksen tiukat päivämäärät olivat pelkkää hämäystä. ”Kärpäsestä on tehty härkänen”. Aikaa oli vähintään vuosi ja tarvittaessa enemmänkin. SAK:lla oli siis jo valmis käsikirjoitus, ja Sipilän prosessikaavio lensi lepikkoon.

Tupoteatterin perinteen mukaisesti tilanne ajautui umpikujaan joulukuussa 2015, mutta Matti Mörttinen ja Lauri Nurmi kertovat nyt kirjassaan, että pelastavaksi enkeliksi ilmaantui presidentti Sauli Niinistö, mutta sitä he eivät kerro, että Niinistö uskoi pelastavansa hallituksen, mutta tulikin pelastaneeksi SAK:n sitä uhkaavilta työelämäuudistuksilta, sillä he olivat itsekin pihalla tilanteesta kuin lumiukot (www.kaukoparkkinen.com 16.08.2018: Kirja-paljastus: Niinistö oli "takuumiehenä" ohjaamassa Sipilää SAK:n ansaan).

Kuutamokävelyllä olivat niin presidentti, hallitus kuin mediakin. Vain SAK tiesi, missä mennään. Se vei koko porukkaa kuin litran mittaa. Lauri Ihalainen tunnusti tämän vihdoin Ylen politiikkaradiossa maaliskuussa 2017.

Media oli pohjustanut tilanteen SAK:n kannalta loistavasti laiminlyömällä totaalisesti journalistin ohjeiden mukaisen velvoitteensa kertoa kansalaisille, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Se sai reaaliaikaisen ja reaalimaailman tasoisen infon, mutta torjui sen, vaikka sanoiksi sen pukikin vain ylen rehellinen Olli Seuri.

Kiitos Kauko tästä jouluviestistä. Minun puolestani kirjeenvaihtomme voisi päättää tähän. Hieman yksipuolistahan tämä on muutenkin ollut.

Yt. Olli Seuri
*** Toimittaja
YLE Radio 1, Ykkösaamu

Seuri palkittiin arvokkaalla journalistipalkinnolla, ilmeisesti juuri rehellisyydestä.

Äänestäjät koppiin huppu päässä

Ennen vaaleja puhuttiin pääministerivaaleista, mutta äänestäjille ei annettu käytännössä mitään infoa siitä, mitä edellytyksiä asianomaisilla oli tehtävän hoitamiseen (liite). Äänestäjät joutuivat menemään huppu silmillä äänestyskoppiin, ja suurin nukkuja oli helppo nimetä (www.openfinland.net 12.05.2015: On selittelyjen aika – media vaalien pahin nukkuja).

Kyynisyyden rekordeja teki Hesari, joka opetti pääkirjoituksessaan, että "joku olisi voinut kertoa Sipilälle etukäteen, ettei (yhteiskuntasopimus)hankkeella ollut onnistumisen mahdollisuuksia”. ”Joku” oli kyllä yrittänyt sitä aika vahvasti.

Ainoa, joka tiesi, missä mennään, on nyt ainoa, jonka on vaikea pidätellä myhäilyään, ettei näyttäisi hymypojalta. Ehkä joskus selviää, oliko käsikirjoitus todellisuudessa Antti Rinteen käsialaa.

Presidenttikin on median käyttäjä, joten kyllä hänelläkin olisi ollut oikeus saada todenmukaista tietoa asiasta. Mutta olisi hänen juristina ja muutenkin tullut itsekin ottaa selvää, millaiseen läjään oli kouransa iskemässä.

Muutama kuukausi sitten jyväskyläläinen yrittäjäaktiivi Heikki Elonheimo lanseerasi termin median parviäly. Taannoin iso parvi päätoimittajia käytti sivukaupalla tilaajien ja ilmoittajien maksamaa palstatilaa itkeäkseen sitä, miten sananvapaus on uhattuna. Media on maan suola. Iso kirja sanoo jotakin siitä, mitä sellaiselle suolalle tulisi tehdä, joka käy mauttomaksi.

Häpeä on koko median yhteinen, mutta erityisen nolo tilanne on kirjan tekijöille, jotka molemmat ovat Aamulehden toimittajia ja ovat vuolaasti selittäneet, miten hirveän määrän lähteitä he ovat tutkineet ja miten monia ovat haastatelleen, mutta eivät mainitse mitään siitä, että olisivat lukeneet itse sopimuksen, josta on kysymys, ja näin taustoittaneet asian. Ja kuitenkin taustoittamisesta ja alkuperäislähteelle menemisestä journalismissa paasataan jatkuvasti.

Asia voi tulla silmille niinkin kokeneelle konkarille kuin Juhani Suomelle, jonka Koivisto-artikkelin Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa hyllytti sillä verukkeella, että se olisi tullut taustoittaa. Tosiasiassa se olisi häirinnyt Koiviston parviälyistä hymistelyä.

Nyt asiaa ovat kommentoineet valtiosääntö- ym. asiantuntijat ja kaiken maailman dosentit, joilla ei ole aavistustakaan siitä, mistä asiassa on kysymys.

Suomi Euroopan aasialaisin valtio

Niinistö itse on halunnut vähätellä asian merkitystä ja omaa osuuttaan myös runollisesti, mutta kyllä Lauri Pohjanpään runo pienen onkimiehen saamasta kiiskenpoikasesta, joka aamupäivän mittaan kasvoi kuulopuheissa suureksi loheksi, osoittaa tässä yhteydessä melkoista ylimielisyyttä. Saattaa esiin pilkahtaa ministeriajoilta tuttua öykkärimäisyyttäkin. Vai rinnastaako Niinistö itsensä viattomaan kiiskenpoikaseen?

Onhan se ymmärrettävää, että kun on kesän paistatellut loistelohena maailman mahtajien seurassa ja sitten tällaiset kiiskenpoikasen kokoiset asiat pilaavat tunnelman, niin kyllähän se harmittaa.

Kiky-prosessi kaikkine omituisine kiemuroineen tukee Liisa Björklundin väitöskirjan johtopäätöstä, että Suomi on Euroopan aasialaisin valtio. Suuret kansalliset projektit hoidellaan jossakin korkealla ja kaukana kansalaisten päiden yläpuolella. Suomella on vielä matkaa länsimaisia arvoja kunnioittavaksi yhteiskunnaksi (Kanava 5/8).

Tuoreessa Kanavassa Olli-Pekka Heinonen ja Hermanni Hyytiälä siteeraavat Einsteinin ajatusta, joka jo yksin olisi estänyt koko mielettömän hankkeen: ”Sama ajattelu, joka synnytti nykyiset ongelmat, ei riitä niiden ratkaisemiseen".

Ennen kaikkea Sipilän uskottu Olli Rehn tuntui haalivan avukseen kaikki kynnelle kykenevät nykyisten ongelmien ”isät”.

J.K.

Asia meni reippaasti tragikomiikan puolelle, kun sitä alkoivat kommentoida runouden asiantuntijat, jotka elävät aivan kokonaan toisessa todellisuudessa. Mitähän hauskaa vielä tullaankaan näkemään? Liitteet www.kaukoparkkinen.com 12.04.2015: Äänestäjä: revi näistä Suomen tärkeimmät ministerit

Vaalipäivän lähestyessä kaiken tyhjän puhumisen seastakin alkaa suurten puolueiden puheenjohtajista erottua muutamia erityispiirteitä, joista voi päätellä heidän kykyjään toimia hallituksen ykköspaikoilla valtakunnan tilan edellyttämällä tavalla.

Selvimmin erottuu joukosta SDP:n Antti Rinne. Hänellä on vahvimmat näytöt yrittäjien vainoamisesta (www.kaukoparkkinen.com 24.06.2014Angry ay-juristien top ten) ja työllistämisen esteiden ja riskien virittämisestä. Sama visio kuin Putinilla: 1970-luvun mahdin palauttaminen. Myös keinot samaa sukua: lisäsääntelyä ja –kriminalisointeja sekä valtion yritystoimintaa ja valvontaa (www.openfinland.net 03.05.2014/Antti Rinteen valinta ajaa demarit ulos kaapistaan).

Tehokas konsensus-jarrujalka. Sijoittuu korkealle työpaikkojen tuhoamistilastoissa, jos sellaisia tilastoja tehtäisiin. Uusien työpaikkojen ja viennin suhteen uskoo neitseelliseen syntymiseen.

Alexander Stubb. Monia hyviä harrastuksia, joista pääministerin hommat tulevat heti triathlonin ja tviittailun jälkeen. Myös soutaminen ja huopaaminen sekä äkkikäännökset vahvoja lajeja.

Ainoa poliitikko, joka on uskaltanut kritisoida konsensusta, mutta pyörsi puheensa heti, kun se koira älähti, johon kalikka kalahti (wwww.kaukoparkkinen.com 05.03.2015Konsensus jyrää yrittäjän). Sählää mm. koeajan kanssa, josta ei ymmärrä mitään.

Kehui vuolaasti Antti Rinnettä ideasinkona hallitusneuvottelujen aikaan ja kertoi, ettei mulle-sulle –pelistä ollut jälkeäkään sekä toivoi SDP:lle hyvää menestystä. Nopeaoppinen, kun Siperia opetti, millaisia Rinteen ideat olivat. Nyt kertoo Financial Timesissä, että hallitus on ollut suurin piirtein yhtä piinaviikkoa. Puolue- ja ministeritoveri Paula Risikko ihmetteli jo 28.02.2015 Hesarissa Rinteen mutapainia.

Juha Sipilä. Nuhteeton partiopoika ja yksikoikoinen insinööri, joka vihdoin pitkän odottelun jälkeen läväytti kakkarastaan ulos oman poliittisen visionsa: Kertoi vaalien jälkeen mutta ennen hallituksen muodostamista kääräisevänsä kokoon huutoäänestyksellä yhteiskuntakosopimuksen kaikkien sellaisten kanssa, jotka kynnelle kykenevät ja saman pöydän ääreen mahtuvat. Tämä loihtii tasavaltaan 200 000 työpaikkaa ja hoitaa muutkin vaikeat asiat, että hallituksella on sitten helpompaa.

Antti Rinne torppasi vision jo Maikkarin vaalitentissä 18.03.2018, jossa hän heitti väliin, että se on tehtävä konsensuksessa, minkä Sipilä auliisti vahvisti.

Siinä silmiemme edessä, suorassa lähetyksessä, tämä Sipilän ilmapallo räjähti taivaan tuuliin, mistä se oli tullutkin. Sipilä ei sitä tosin tajunnut, tuskin moni katsojakaan, ei varsinkaan media, vaikka Maaseudun Tulevaisuuden uusi päätoimittaja Mikael Pentikäinen revitti siitä yli sivun uutisen. Tätä toisen puoluetoverinsa Mari Kiviniemen kuningasajatusta hän oli Hesarin päätoimittajana tyrkyttänyt innolla.

Muistanemme, miten Kiviniemen kävi. Mutta kepu-väelläkin on kaipuu 1970-luvulle, jolloin Kalevi Sorsa ja Johannes Virolainen jakelivat etuja mulle-sulle –periaatteella ja valoivat pohjaa talouden umpikujalle.

Kokemus kertoo, että kun mopo karkaa kerran käsistä, se helposti karkaa uudemmankin kerran.

Timo Soini. Velmuilija ja pelimies, jonka hallitushinku on kesyttänyt. Hänen ahkerin työmiehensä on Matti Putkonen, joka 1970-luvun lopulla Serlachiuksen Mäntän pumpputehtaalla kaikin keinoin pyrki valtakunnallisesti tunnetuksi lakkokenraaliksi, mutta päätyi valtakunnalliseksi yrittäjien pilkkaajaksi SAK:n esittämättä jääneen vaalimainoksen taustavoimana. Luiskahtaa itsekin silloin tällöin alatyyliin.

Putkoselta lienee peräisin Soinin käsitys yrittäjästä ja työntekijästä, mikä kiteytyy hänen lausunnossaan Ylen Ykkösaamussa 28.03.2018: Yleissitovuus on hyvä, koska siitä saa työsuhteen ehdot, ”niin että ihmiset voivat keskittyä yrittämiseen”. Työntekijöiden asiat eivät kuulu yrittämiseen, Wahroosin opin mukaan, vaan ovat ylimääräinen riesa, jotka on hoidettava mahdollisimman vähällä vaivalla alta pois.

Tältä pohjalta löi vaalitentissä kättä päälle, että tulee säilyttämään yleissitovuuden. Kuin totalisaattoriraveissa. Ei osoita vakavaa suhtautumista tasavallan tilanteeseen.

Antti Rinne ainoa, joka tietää, mitä tekee

Ainoa, joka tästä joukosta puhuu ja toimii johdonmukaisesti ja määrätietoisesti, on Antti Rinne, mutta hänen suuntansa on väärä, kohti puolueensa 1970-luvun mahtiasemia. Muut ovat innokkaita asian harrastajia. Avauksia kohti tulevaisuutta ei ole kellään.

Hurjinta ufoilua edustaa Juha Sipilän ”yhteiskuntasopimus” ennen hallituksen muodostamista. Kuten yrittäjillä yleensä hänen kuvansa yhteiskunnan toiminnasta on utuinen ja vähän naiivi. Takaraivossa on kuva yrityksen toiminnasta, joka on kasvupohja kuvitelmalle, että sopimus kuin sopimus kääräistään käden käänteessä.

Asian pelkisti hyvin SDP:n Antti Lindtman Maaseudun Tulevaisuudessa 30.03.2018: ”Kyllä tästä pahimmillaan aikamoisen sopan aikaansaisi Sipilän suunnitelmalla". Lindtman jos kuka tuntee ay-liikkeen todellisuuden, mihin Sipilällä sen sijaan ei näytä olevan mitään kontaktia.

Sipilän onneksi media on yhtä pahasti kuutamolla kuin hän itsekin siitä, mistä on kysymys.

Työpaikkoja kaikki vetelevät kilpaa hatustaan Stetson-Harrison –menetelmällä. Yksi stetson on 100 000 työpaikkaa. Kepu johtaa kahdella stetsonilla.

Arvoisa äänestäjä: revi näistä tasavallalle pääministeri ja pari muuta tärkeintä ministeriä. Minä en taida uskaltaa. Olen seurannut vaaleja vuoden 1948 Näihin nojaa Maalaisliitto ja SDP:n Jo riittää –kampanjoista lähtien. Nyt pelottaa, toisin kuin koskaan ennen.

Tilanne on uhanalaisempi ja puoluejohtajat pihalla pahemmin kuin koskaan ennen. Kaikki puhuvat pelkkää stetsonia Jo riittää turhat turpakäräjät, sanoisi Tahko Pihkala. Koskaan sitä ei ole ollut yhtä paljon kuin nyt.

Kanava 5/18
Tuliko Suomesta 1323 todella osa länttä?

Jarmo Virmavirta kysyy, ”onko suomalainen demokratia ollenkaan sopiva tähän maailmaan, jossa jatkuva ja nopea muutos on olennainen tekijä” (Kanava 3/18). Hän ei kuitenkaan anna selvää vastausta kysymykseen, vaikka vahvoja perusteita kielteiselle vastaukselle esittääkin. Siksi on vastattava selvästi, että ei ole, ei ainakaan hänen esiin tuomistaan ristiriitaisista lähtökohdista. Hän kysyy myös, miksi poliittinen suunnittelu horjuu aina niin valtakunnan kuin kunnan tasolla.

Virmavirta näkee erään ydinasian siinä, että päätösten tekijät eivät luota toisiinsa. Mutta entäpä, jos ydinsyy onkin siinä, että päättäjät eivät luota ihmisiin, Suomen kansalaisiin? Tuskinpa silloin kansalaisetkaan luottavat päättäjiin, instituutioihin, jotka Sitran Muutoksen Suomi -raportin mukaan ovat jääneet ajastaan jälkeen ja vieraantuneet ihmisten arkipäivästä. Jospa siinä onkin ydinsyy siihen, että demokratiamme ”ei löydä uomaansa”, oikeaa asentoa suhteessa kansalaiseen.

Olisiko eräs ydinasia myös siinä, että meillä on kaikesta huolimatta haluttu uskoa vakauteen, mikä toive näyttää pilkistävän myös kirjoittajan tekstissä rivien välistä, mm. puheessa Niinistön yhteiskuntasopimus-linjasta, ”jota lähellekään Sipilä ei ole päässyt”? Onko meitä johtanut vakauden harha?

Niinistö on juristi, joka kaikkien maiden juristien tavoin kantaa ensisijaisesti huolta siitä, että asiat pysyvät tolallaan, maa parrellaan ja ihmiset aisoissa. Suurin vakautta uhkaava vaara on ihminen, ja hallinnon tehtävä on pitää hänet kaidalla tiellä.

Margaret Thatcher puolestaan sanoi edesmenneen suurlähettilään Ilkka Pastisen muistelmien mukaan, että ”vakauden lipun alla ei politiikassa voiteta mitään”. Miten vakaus ja nopea muutos sopivat yhteen?

Ydinsyytä etsiessämme on katsottava pintaa syvemmälle. Silloin Suomen kuuluminen länteen ei ehkä ratkennutkaan Pähkinäsaaren rauhan vetämisellä 1323, kuten kirjoittajan viittaama Timo Niitemaa sanoo. Teologian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Liisa Björklund sanoo, että Suomi on Euroopan aasialaisin valtio, koska ”meidät on aina piiskattu toimimaan kokonaisedun kannalta oikein”. Uudistukset toteutetaan aina suoraviivaisina kansallisina projekteina.

Tuntuuko tutulta? Tämä talkoohenki on kokenut loistonsa ennen muuta kikyssä. Samalla mallilla tehtiin tupot neljä vuosikymmentä. Valtion etua valvoi tupopöydän takapiruna Raimo Sailas, joka määritteli valtion kokonaisedun ja ”vastaantulon”.

Ei siinä yksittäisellä ihmisellä ollut osaa tai arpaa, vaikka palkan tulisi määräytyä hänen työpanoksensa mukaan. Hän on työvoimaa, massaa, itse asiassa lapsi, jota on suojeltava tarkoilla säännöillä työnantajaltaan ja varsinkin oman ajattelukykynsä käytöltä. Siksi työlainsäädäntö on pääsääntöisesti pakottavaa.

Tämä tapa suhtautua ihmiseen ja johtamiseen juontaa Terttu Grönforsin mukaan 1600-luvulta, todellakin paljon kauempaa kuin 1960-luvulta ja Yrjö Littusesta. Vaikka väitöskirja on runsaan kahden vuosikymmenien takaa, ei sen sanoma ole ainakaan vanhentunut. Sen osoittaa mm. ”aktivointimalli”. Ihmisiä aktivoidaan kuin aaseja, kepein ja porkkanoin.

Kun tupokausi 1960-luvun lopulla alkoi, sen tarkoitus oli talouden vakautus. Eräs työnantajapuolen neuvottelija pyrki eduskuntaan sloganilla ”vakauttaja Uudeltamaalta”, mutta ei päässyt. Ei ole onnistunut vakautuskaan hetkellistä alkumenestystä lukuun ottamatta, kuten Virmavirtakin osoittaa.

Espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset, mm. Massojen kapinan kirjoittaja, piti 1930-luvun alussa Madridin yliopistossa luentosarjan historian kriiseistä, joka on myös suomennettu. Hän puhuu ikuisesta taistelusta, jossa vastakkain ovat kaupunki ja maaseutu, ius ja rus, viljelijä ja vartija. Hän tosin julisti sen päättyneeksi jo aikaa sitten, mutta jatkuisiko se kuitenkin edelleen mm. Jan Vapaavuoren sotekapinassa?

Ortega sanoo myös, että kriisin edellä nousee aina esiin vahvan johtajan kaipuu, ”kuin albatrossi myrskyn edellä taivaanrantaan”. Meillä epätoivoinen pyrkimys vakauteen näyttää Virmavirran kirjoituksestakin päätellen johtaneen siihen, että meillä kriisi on jäänyt jatkuvasti päälle, joten Kekkonen on jäänyt pysyvästi päivystämään taivaanrantaan. Maa tarvitsee Kekkosen.

Radiossa kuultiin hiljan Jari Tervon moniosainen sarja ”Kekkonen ei kuole koskaan”, ja Iltalehden toimittaja Olli Ainola sanoi Iltalehdessä presidentinvaalien jälkeen, että ”meillä on uusi Kekkonen”. Siitä vakuuttui, kun katseli valitun presidentin ryhdikästä askellusta alas eduskuntatalon rappuja ja spatseerausta kunniakomppanian edessä. Turvallisuussyistä hän käyttää peitenimeä Sauli Niinistö.

Kauko Parkkinen
tietokirjailija