default_mobilelogo

Kauko Parkkinen



Tapasin HS:n toimittajan Marko Junkkarin ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran vuonna 2013 Sanomatalossa, missä oli käynnissä eräs loputtomista sotekeskusteluista. Menin kiittämään erästä hyvän yleisöpuheenvuoron käyttänyttä, kun huomasin hänen nojailevan pylvääseen. Tervehdin ja kysyin, ”milloin ryhdyt Hesarin päätoimittajaksi? Olet niitä ainoita harvoja, johon liittyy toivoa."

Ei päätoimittajaksi noin vain ruveta”, vastasi Junkkari. Sanoin, että jos Antti Herlin (silloinen yhtiön hallituksen puheenjohtaja ja Pekka Herlinin poika) ei ole kovin kauas puusta pudonnut, niin paikka vapautuu lähiaikoina.

Päätoimittaja Mikael Pentikäinen sai potkut luottamuspulan vuoksi muutaman viikon kuluttua. Olin itsekin joutunut hänen huijauksensa kohteeksi, kun hän viittasi kintaalla välisellemme sopimukselle.

Junkkarista ei tullut seuraajaa, vaan tehtävään nostettiin Ilta-Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi, erään asioita tuntevan mukaan siksi, että hän vaati vähiten palkkaa taloutensa rapakuntoon ajaneelta yhtiöltä.

Välillä Junkkarin juttujen taso laski, niin että toivo alkoi hiipua, mutta sittemmin on jälleen ilmestynyt muutamia hyviä juttuja. Eräs sellainen on pääministeri Sipilän haastattelu marraskuun kuukausiliitteessä. Ei sen vuoksi, että se olisi erityisen korkeatasoinen, vaikka korkealla lennetäänkin, vaan siksi, että se paljastaa, tahtomattaan, huomion arvoisia asioita sekä pääministeristä että median suhtautumisesta häneen.

Junkkari kertoo, miten kovasti häntä pelotti lähteä Sipilän lentokoneen kyytiin. Kuitenkin hän tiesi, että kipparilla oli asianmukainen koulutus ja vankka kokemus lentämisestä.

Sitäkin ihmeellisemmältä tuntuu, että häntä enempää kuin muutakaan mediaa ei lainkaan pelottanut lähteä tasavallan kippari Sipilän kyytiin, vaikka jo hyvissä ajoin ennen matkan alkua kävi ilmi, että hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta eikä edes lentosuunnitelmaa, minkä jo ensikokemus paljasti (Miksi pyörät eivät pyöri?/www.openfinland.net 21.08.2014).

Ja vielä sittenkään, kun hän maaliskuussa 2015 Maaseudun Tulevaisuudessa päätoimittajan ja puoluetoverinsa Pentikäisen avustuksella julkaisi yhteiskuntasopimuksen nimellä sellaisen lentosuunnitelman, että kenen tahansa piti tunnistaa hänet ”työmarkkinoiden Don Quijoteksi”, joka törmäisi ”päin Konsensus-vuoren Rinnettä”, ei Junkkarilla enempää kuin muullakaan medialla ollut huolen häivää.

Sen sijaan hän kirjaa käsiajanotolla minuutin tarkkuudella, että median luoma messias-imago romuttui vasta Torniossa 25.11.2016 kello 15.09, jolloin Sipilä lähetti ”kiukkuisen sähköpostiviestin Ylen toimittajalle Salla Vuorikoskelle”. Perässä seuraa jatkoviestien ajat minuuttien tarkkuudella.

Se kertoo, että poliitikon pahin majesteettirikos on sopimaton viestintä toimittajan kanssa. Muuten ollaan kuin Ellun kanat, kunhan ei poliitikko töppäile käyttäytymisessään tätä arvokkainta luonnonvaraamme kohtaan.

Mitään kolhuja ei jää koskaan?

Tästä sitten keskustalaisten mielestä koko puolueen alamäki alkoi, eikä Sipilä ole heidän mielestään toipunut vieläkään kohusta.

Tämäkin on yllättävää, koska 26.10.2018 Sipilä kertoi Ilta-Sanomissa, miten ay-liike oli irtisanomisasiassa vetänyt hänet alta kölin, tosin vähän kaunistellen, mutta vakuutti, ettei se ollut hänelle kasvojen menetystä, sillä ”minulle ei mitään kolhuja jää koskaan”. Siltä kyllä näyttääkin, että teflon-pinta suojaa häntä kolhuilta ja oppimiselta.

Junkkari on havainnut, että ”äärimmäinen suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys on Sipilälle ominaista". Ja hallitusohjelma on hänen poliittinen lentosuunnitelmansa.

Jää aprikoimaan, mikä kumma on sekoittanut Junkkarin pään, kun ei pahempia puhureitakaan ollut. Koko ”yhteiskuntasopimus” oli vetäisty stetsonista, ja kikyksi surkastuneenakin se syntyi niin omituisten kiemuroiden kautta, ettei sen askelmerkkejä varmasti ollut siten suunniteltu.

Pakkolakipaketin hän itse kertoi syntyneen jumppaamalla, ja irtisanomislain hän vetäisi hatusta, puoluetoverinsa Pentikäisen hatusta, kun ei paikallinen sopiminen mennyt lainkaan suunnitellusti, eikä edennyt lainkaan.

Kuitenkin hallitus on Junkkarin mukaan onnistunut hyvin tavoitteissaan, mutta jos vaatimustaso on sellainen, että ”hallitus ei pystynyt pilaamaan ulkoisten tekijöiden vaikutusta talouteen”, niin pitäähän tuo paikkansa.

Junkkarin mukaan Sipilä johtaa maata kuin pienkoneen lentäjä. Mutta jos pienkonetta ohjaisi samalla tavalla kieputtaen kuin maata, niin matka kyllä katkeaisi kuin kanan lento. Ja olisi saman näköistäkin.

Jutusta vahvistuu entisestään se kuva, että nikkarointi omassa verstaassa on Sipilän varsinainen vahvuusalue. Miksi hän ei keskittynyt siihen, vaan ryhtyi nikkaroimaan politiikan parissa?

J.K.

Kun eivät ekonomistitkaan näytä tuntevan edes kansantalouden alkeisoppikirjoja, että tietäisivät, mistä nykyinen kasvupyrähdys johtuu, toimittajista puhumattakaan, tehtäköön pieni kertaus.

Taantuman aikana syntyy tarvetta uusia tuotantokoneistoa, varastoihin syntyy vaillinkia ja rakennuskanta vanhentuu. Kaikki tämä vaatii täydennystä, josta pääosa on jo tehty. Siksi nousu hiipuu jo.

EKP on syytänyt rahaa markkinoille, joka aina synnyttää jonkinlaista touhua. Hallitus on syytänyt kiky-kompensaatiota, jonka määrää ei näytä tuntevan edes Valtiontalouden tarkastusvirasto. Loppu menee kotitalouksien velkaantumisen piikkiin. Sipilän hallituksen osuus on marginaalinen, josko sitäkään.